Pionit

Pionit ovat ihania! Ensimmäiset on ostettu Multasormesta, istutettu kaikkien oppien mukaan oikein ja ne ovatkin kukkineet kiitollisesti vuodesta toiseen. Kuva on toiselta vuodelta, seuralaisten valinnassa olisi toivomisen varaa.

Järkyttävin väriyhdistelmä ikinä?

Kaikkien rehuoppaiden mukaan pioni on vaikea siirrettävä ja tämän olen koittanut kerrankin iskostaa kerrasta päähäni. Ovathan ne juuret melkoiset ja helposti murtuvat, joten eivät oppaat turhaan asiasta varoittele. Pahaa teki tätä muutaman euron kirppislöytöäkin istuttaessa, kun kolkytsenttisiä juurenpätkiä irtoili useita. Mutta kahden vuoden jälkeen pioni oli taas voimissaan.

Kirpparitilli kukkii jo toukokuun lopussa.

Paljon muuta ei samaan aikaan olekaan kukassa. No lasten lelut.

En ihmettele, että pionit kukkivat edelleen vanhojen maatilojen villiintyneissä pihoissa.

Suurimman osan pioneista olen ostanut Tarjoustalon yllätyspusseista, jotka lähes säännön mukaan sisältävät jotain muuta, kuin mitä pussin päällä luvataan. Mutta se ei ole haitannut ainakaan tässä pihassa. Eivät olleet hinnalla pilattuja ja parin vuoden päästä alkoi ilmestyä kukkiakin.

Tarjoustalon käsitys kermanvaaleasta. Hauska silti.

Kukintaa kesältä 2013.

Multiblue-kärhö kukkii jo kesäkuussa. Harmi, että päätti 2012 heittää henkensä.

Kaksi takapihan pionia ostin torin kirpputoripöydästä vanhalta pariskunnalta, jolla on pioneja ollut pihassa varmaan useampi vuosikymmen. Valkoinen teki muutaman kukankin, punainen päätti jurottaa vielä. Siirsin loppukesästä näiden seuraksi kolmannen, joka oli piilossa etupihan riippahernepuun alla.

Vähän väritöntä oli vielä 2013.

Eikä väriloisto varsinaisesti hurmannut vielä tänäkään vuonna, koska pionit joutuivat siirtymään (se niistä kasvurauhalupauksista) trampoliinin alta juuri ennen kukintaa. Tosin tämän vuoden kylmä kesäkuu sai pionit pitämään nuppunsa niin pitkään kiinni, että kun kukka lopulta aukesi, varisivat terälehdet todella nopeasti maahan. No, ensi vuonna sitten.

No nyt on koholla. Syvemmälle ei saanut.

Uusimmat pionihankintani odottelevat varjossa istuttamista. Mummolan pionirivin reunasta lohmaisin osan mukaan ja nämä ovat jo nyt osoittaneet hyvää luonnetta uutta kotipaikkaansa ajatellen. Viikko ämpärissä auton takaluukussa 25 asteen helteillä ja vielä vaan sinnitellään.

Kiviä, kiviä, kiviä

Uskokaa tai älkää, tällä tontilla siirrellään kiviäkin. Mahdollisuuksien mukaan tietysti. Kun aloimme anopin kanssa istuttamaan tontin pohjoissivulle aronia-aitaa, tieltä sai kaivaa kiven jos toisenkin. Ne tuli sitten raijattua takapihalle, kun en muutakaan paikkaa keksinyt. Tulipa tehtyä kukkapenkkikin samalla.

Plop. Siinähän niitä on rivissä.

Takapihalla oli kaksi isoa kiveä. Toisen ympärille ehdin sommitella kukkapenkkiä useamman tunnin kesällä 2009. Taustallakin näkyy rivillinen kiviä, jotka ovat nousseet muita kuoppia kaivaessa.

Jo on täyttä, vaikka justhan tän tein.

Tuups. Syksyllä 2010 kivi muutti naapurin pihalle.

Myöhemmin samainen kaivuri sai kaivaa pois kaikki kukkapenkkien reunat. Ei ole mitään viheliäisempää, kuin kivien välistä kukkapenkkiin tunkeva juuriheinä, jota EI SAA IRTI. Ennen kuin keksin pätevämmän reunuksen, kanttausrauta ja ruohonleikkuri saavat kelvata.

Muutkin pihan kivistä ovat saaneet lähtöpassit. Tämä etupihalla sijainnut ryhmä olisi varmasti ollut ihan käyttökelpoinen, mutta koska mötiköitä ei lihasvoimin saanut siirreltyä, annoin koko ryhmälle lähtöpassit.

Tätä olin ehtinyt vähän tuunata. Kasvien sijoittelusta täysi kymppi...

Viimeisiä viedään. Ei ole tullut ikävä.

Tai no, ehkä ihan pikkuisen. Nyt viitisen vuotta myöhemmin on välillä mielessä käynyt, että olisipa näppärää, jos tähän nyt saisi kiven jostain. Olisihan osan noista isoimmista möteistä voinut heitellä ympäri pihaa valmiiksi odottelemaan. Kukkapenkki siihen ympärille kuitenkin ilmestyisi ennemmin tai myöhemmin.

Hirveä Hökötys

Tänä kesänä meidänkin pihalle ilmestyi Se. Ei pitänyt, olin vannonut kautta kaikkien kukkapenkkieni.

Miinuksia oli pitkä lista: Liian iso, liian ruma, se olisi jaksettava purkaakin, lapset tappelevat vuoroista, reisiluut vaan napsahtelevat poikki... Mutta jossain vaiheessa Se alkoikin vaikuttaa hyvältä idealta. Lapset (ja vanhemmat) saavat liikuntaa, käyttämättömällä takapihallakin oltaisiin edes joskus, kuopuksen saa häkin sisään hyppimään, jolloin voi kaivaa kukkapenkkejä! Tai tylsemmin nyppiä rikkaruohoja.

Ostopäätöksen jälkeen aloin mittailemaan markkia sillä silmällä. Ahdasta, pirun ahdasta on. Tarviko tohonkin kukkapenkki pistää... Ei mahdu.

Ei sitä ainakaan tänne tuoda, totesin etupihalla.

 Mutta ainahan jotain penkkiä voi siirtää. Eihän siihen tarvitse olla kuin kottarit ja lapio. Ja aikaa. Niinpä osa havuryhmästä sai tappotuomion ja pionit lähes saman. Enpä keksi parempaa aikaa siirtää pioneita kuin kesäkuussa ennen kukintaa... Not.

Ennen trampoliinia...

Ja jälkeen.

Maisemoituahan tuota Hirveää Hökötystä ei tällä pihalla saa mitenkään. Jos olisi ollut kaukaa viisas, olisi voinut kaivaa reiän maahan jalkojen upottamista varten. Toisaalta, eihän tässä mitään näyttelypihaa rakentamassa ollakaan. Jos ei pihaa ole tehty oleskelua ja leikkimistä varten, miksi sitten? Vielä tulee aika, kun meilläkin on hiljaista, muksut huitelevat pitkin kyliä ja tramppa nyyhkii varastossa mennyttä menestystään. Nautitaan siis nyt. Johan tuohon on silmäkin melkein tottunut.

Melkein. Rainbow-allas viimeistelee maiseman.

Älä istuta pihaasi...

Alla on kuva kukkapenkistä, jonka tein hyvän ystäväni kanssa joskus vuonna 2008. (Pitäisi ilmeisesti juoda alkoholia useamminkin pihaa kaivaessa, tuli mielestäni harvinaisen onnistunut paraatipenkki noin sommittelun ja kasvivalintojen osalta - paria pikku hutia lukuunottamatta.) Tässä vaiheessahan vielä noudatin kasvien valo-varjo–vaatimuksia ja maaperäsuosituksia. Nykyisin on toisin, istuttelen surutta hortensioita samaan aavikkoon...

Siinä me nyt siististi nakotetaan.

Penkkiä ei enää ole olemassa, koska syksyllä 2010 tuli kaivuri ja tästä tuli kuorma-autojen kulkuväylä takapihalle. Mutta tässä muuten hienossa penkissä on pari kasvia, jotka kuuluvat sarjaan Älä istuta pihaasi. Tai siis kasveja, joita ei kannata istuttaa ainakaan pieneen pihaan ellet a) ole hullu, b) halua kasvattaa pelkästään näitä tai c) ole parempi tarhuri kuin minä. Näiden mottona on "Ei tartte siirtää. Ja pysyn paikallani, vaikka siirtäisitkin."

Rentoakankaali. Matala perenna, jonka uudet lehdet ovat vihreitä mutta vanha kasvusto tumman violetti. Mukavaa kontrastia pihaan siis. Kukkiikin vielä. Mutta tässä pihassa ei niin rentoa akkaa asu, että täällä olisi sekä minulle että kaalille tilaa. Leviää kuin mikä, juurtuu pienimpäänkin koloon, esimerkiksi kurjenmiekan juurakon päälle, ja mikä vielä mukavampaa - nurmikkoon...

Nukkapähkämö, lampaankorva. Siinä toinen pirulainen, leviää tosin maan alla siinä missä rentoakankaali rönsyää pitkin pintaa. Jos ihminen leikkii pienenäkin barbien sijaan mieluummin koulun myyjäisistä ostetulla samettihiirellä, voiko nukkapintaista ja samettisen pehmeää lampaankorvaa mitenkään vastustaa? Siellä se nökötti silloisen Multasormen myyntitiskissä söpönä ja niin viattoman näköisenä, että ostin saman tien useamman. Ja söpönä se olisi kai pysynytkin tuossa ensimmäisessä kodissaan, joka oli kuuma ja kuiva.

Toinen meno alkoi, kun pääsi ruusujen vesi- ja lannoiteapajille...

Onpas niin kauniin harmoninen ollut tämäkin penkki... No, pähkämö sai passit. Akankaalin kanssa käymme tuimasävyisiä keskusteluja pitkin kesää siitä, kumman piha tämä oikeastaan olikaan.