Syytän tästä syreeniä

Syy, miksi innostuin pykäämään uutta blogia pystyyn, löytyy taannoisesta päähänpistostani siirtää eräs kasvi. Vaikka käydäänkin vasta maaliskuun loppua, iltapäivän aurinkoinen ja tuuleton sää viesti viherpeukaloilleni, ettei hetki ole tarkoitettu hukattavaksi. Suunnitelmiahan on taas tontin yhdelle jos toiselle nurkalle - ja täällä kun siirtää jotain paikasta A paikkaan B, onkin äkkiä kaksi nurkkaa keskeneräisenä...

Mitä kannattaisi siis tehdä siinä vaiheessa, kun muksujen kanssa on ulkoiltu jo tunti, kaikki mahdolliset polkupyörät ja potkulaudat on ajeltu, hiekkakakut tehty ja keinustakin tapeltu jo useampaan otteeseen, kun kuopus haluaa "koooovaaat vauhhhdit" ja esikoisesta ei ole niitä antamaan? Eevi koitti kyllä selittää, kuinka hänhän antaa kovat vauhdit ja ettei äiti nyt ehdi antamaan vauhtia. Miten niin totuus kuullaan lasten suusta?

Päätin siis siirtää syreenin. Sellaisen seitsemän (7) vuotta pihan erinäisissä kulmissa kasvaneen melkein kokoiseni yksilön, joka talon laajennuksen jälkeen päätyi tontin äärimmäiseen pohjoiskulmaan. Olin jo päättänyt, että kyseinen rehu saa pihasta lähtöpassit, mutta kun kaivurikuski oli tasoittelemassa maita, rääkäisinkin, että tuikkaas tuo nyt vielä sinne takapihalle säilöön. Tässä talven mittaan tuli opiskeltua, ettei isabellansyreeni Royalty olekaan mikään pihan pienin prinsessa. Istutettuna puolen metrin päähän aidasta ja kahden verran talosta alkoi käydä selväksi, että jotain olisi tehtävä...

Tohon mää sen lykkään.

Eipä mitään, hihat heilumaan, koska uusi paikkakin oli jo katsottuna. Syreeni pääsisi takaisin lähelle ensimmäistä kotiaan, joka sijaitsee tuon varastokopin alla. Onneksi olen isältäni saanut kunnollisen työmaalapion. Kepeämmillä peleillä ei olisi niitä juuria katkottu. Kauhean puhinan, pomppisen ja irti hetkuttamisen väleissä kävin vastaamassa etupihalta kaikuviin "vauhhhtua"-huutoihin. Lopulta sain leikkiä hyvää äitiä, joten lastasin lapset kottikärryihin ja kuskasin takapihalle katsomaan suurta voimannäytettä.

Hiiop. Rehu kyydissä. En rehellisesti sanoen tiedä, mitä olisin tehnyt, jos en olisi jaksanut nostaa sitä itse. Olen pyytänyt apua erinäisiin nostoprojekteihini vain äärimmäisessä hädässä ja nyt en ainakaan halunnut juosta kertomaan, että olis yks pikkuinen nosto. Koska en halunnut vastata kommentteihin, kuten "jaa nythän on vasta maaliskuu, mihin sää sen nyt muka siirrät, eikö tämä ole jo kerran siirretty" tai muuta mieltä nostattavaa. Homman nimihän tässä siirtopuutarhassa on se, että kaikkea voi siirtää - paitsi taloa (joka muuten oliskin siirtolistallani ykkösenä, jos se vain olisi mahdollista). Pointtina on se, ettei kerro kellekään, mitä on tekemässä. Näin kukaan ei voi epäillä homman onnistumista.

Mutta epäonnistumiset hiiteen. Sanoisinko, että harvinaisen vähällä vaivalla olin saanut kärrättyä tulevan varjostajani hiekkalaatikon kulmalle. Enää tarvitsisi kaivaa uusi kuoppa. Kävin hakemassa muksuille sisältä jätskit. Tämä on onneksi helppo homma, muistelin. Viimeksi alta paljastui hiekkaa joka lapioniskelmällä. No joo, se olikin metri parkkipaikalle päin se, kun istuttelin norjanangervoja riviin parkkipaikan päätyyn. Nyt nämä pensaat varjostivatkin mukavasti tulevaa kaivuualuetta sillä seurauksella, että maa oli JÄÄSSÄ. Eikä mitään senttiä tai kahta vaan lähemmäs kymmenen.

Siinä sitten katselin ympärilleni. Tilaisuuteni paljastua idiootiksi olisi tässä. Olisi sama, mille kulmalle tonttia kärräisin kaksimetrisen syreenin kottikärryissä odottelemaan maan sulamista, joku näkisi sen kuitenkin. Onneksi on keksitty rautakanki - ja se työmaalapio.

Lopputuloksesta en osaa sanoa vielä mitään. Kuvitelkaa tuohon rehevä puumaiseksi leikattu syreeni, jonka antamassa varjossa on hyvä istuskella sitten kymmenen vuoden päästä. Kunhan saan hiekkalaatikon ensin pois pihasta lasten kasvettua isommiksi. Ellen sitten siirrä sitä hiekkistä jonnekin jo aiemmin.

Uusi alku

On kai jokseenkin selvää, ettei laihduttaminen ole viime aikoina inspiroinut siinä määrin, että saavutuksista olisi ollut blogitekstiksi asti. Kevään koittaessa kilojen karistaminen olisi tietysti se akuutimpi juttu, mutta ei nyt ehdi. Nyt on kevät. Ja se tarkoittaa tällä tontilla armotonta nurmikon ylöskaivamista ja talven aikana hioutuneiden suunnitelmien toteuttamista.

Valitettavasti nämä hioutuneet suunnitelmat tuppaavat aina vähän matkalla muuttumaan... Kun piti kaivaa kuoppa, mutta se täyttyikin heti kaivamisen jälkeen vedellä. Kun piti kaivaa iso kuoppa, mutta vastaan tulikin iso kivi. Kun kaivoin kukkapenkin ison kiven ympärille ja puolen vuoden päästä tuli kaivuri ja kaivoi takapihalle puolen omakotitalon mentävän reiän. You get the point?

Tämä blogi on tarkoitettu omaksi ilokseni ja muistini tueksi. Ja ei kai pahitteeksi olisi, jos jonakin vuonna osaisi ottaa opikseen edellisten vuosien virheistä ja "hyvistä ideoista". Mukaan pääsevät silti kurkkaamaan muutkin, tervetuloa siis siirtopuutarhaan!